2014/04/09

Hyvästit

Iltapäiväpulla, niin rakas kuin se on minulle aikojen saatossa ollutkin on tullut tiensä päätökseen (ja varmaan moni onkin sen huomannut puolen vuoden hiljaisuudesta). Pitkään mietin, mitä tämän blogin kanssa tekisin, poistaisinko vai piilottaisinko. Mutta jääkööt Iltapäiväpulla ainakin toistaiseksi näkyville, uusille ja vanhoille ystäville luettavaksi ja kertomuksiksi ajasta ennen Hallaa.

Elämä ei kuitenkaan pääty tähän. Pitkän pohdiskelun jälkeen päädyin lopputulokseen kääntää uuden sivun bloggaamisessa. Jatkossa meidän elämää voi seurata uuden blogin kautta, joka keskittyy vain minun ja Hallan arkeen. Uuteen blogiin pääset allaolevasta linkistä, tervetuloa!

http://hallanvaara.blogspot.fi

2013/10/25

Your love is like a solider, loyal 'til you die


Days like these lead to... 
Nights like this lead to 
Love like ours. 
You light the spark in my bonfire heart. 
People like us—we don’t 
Need that much, just some
One that starts, 
Starts the spark in our bonfire hearts




Mikään päivä ei ole sietämätön, jos saan kokea sen kanssasi. Synkimmästäkin syyspäivästä tulee aurikoinen, kun hellästi hörähdät minut nähdessäsi ja tuuppaat turvallasi mua vatsaan kuin sanoaksesi "hei, tässä mä olen, kaikki on hyvin". Vaikka matkalla tulee vastoinkäymisiä ja välillä tekee mieli luovuttaa, niin aina oikealla hetkellä sä osaat muistuttaa mua siitä, miksi mä tätä oikein teen. Miksi se olet juuri sinä, jonka kanssa tälle matkalle olen lähtenyt. Aivan sama vaikka muut sanoisivat mitä, niin me ollaan yhdessä. Me vielä näytetään niille kaikille jonain päivänä 

Halla oli siis tänään aivan superihana, ja fiilis lyhyen mutta intensiivisen perustreenin jälkeen mitä mainioin! Tämän viikon gramaanikuuri on ilmeisesti tehnyt tehtävänsä, sillä nyt neiti esitteli lähes rauhallista koululaukkaa ilman suurempia taisteluita. Pieniä ovat meidän ilot, mutta onneksi ei ole kiire minnekään!

Loppuviikosta on tiedossa Antin hyppäriä ja nyt jo vähän jännittää, miten kaikki sujuu. Onneksi meillä on kaveriratsukko mukana, niin ei olla Hallan kanssa yksin.

2013/10/21

The falling leaves of red and gold

Kirpeät syysaamut, yöpakkasen jäädyttämät pihat
Ruskaiset lehdet, muuttolinnut
Sadepäivät, pimenevät illat
Villasukat ja suklaalevyt

Syksy on taas täällä



Tuntuu, että vuorokaudessa olisi vähemmän tunteja kuin aikaisemmin, vaikka todellisuudessa vain tekeminen päivittäin on lisääntynyt. Tottakai myös pimeän vuodenajan lähestyminen lisää sitä väsymyksen tunnetta omalta osaltaan. Tuntuu ettei blogin päivittämiselle juurikaan riitä aikaa tai energiaa, mutta yritetään.

Olimme avokin kanssa reissussa Espanjan auringon alla syyskuun alussa ja voin kertoa, että hermoloma oli paikallaan. Mori sekä Halla olivat kumpainenkin niin hyvässä hoidossa, että lomaa olisi voinut jatkaa pidemmänkin aikaa. Ei me siellä lomalla muuta tehty kuin lomailtiin ja löhöttiin rannalla, mutta sehän lomassa aina on parasta. Eikä paljoa "oikeilla" lomilla tullut löhöiltyä, joten nyt sitten senkin edestä.

Halla on voinut oikein hyvin minulle muuton jälkeen. Ollaan tehty töitä sen lihaksiston ja kaiken muunkin kanssa ja pikkuhiljaa alkaa löytyä oikeat nappulat tamman kanssa. Vielä on tottakai paljon tehtävää, mutta ei meillä mihinkään ole kiire. Tulevaisuuden suunnitelmiakin vasta mietitään ja joka toinen päivä ne menee aina täysin uusiksi, mutta niistä mahdollisesti lisää myöhemmin. Ollaan nyt käyty sekä koulu- että estevalmennuksissa, vaihtelevilla menestyksillä. Kuva- tai videomateriaalia näistä ei valitettavasti ole, mutta voi olla että joitain lyhyitä päiväkirjamaisia postauksia lisäilen tunneista tänne vielä jälkikäteen.

Koulupuolella on tapahtunut selkeä ja isoin muutos parempaan, sillä Halla ei enää holtittomasti kaahota koko aikaa, vaan nyt on alkanut löytymään ne oikeat avut hevosen saamiseen ohjan ja pohkeen väliin kunnolla. Täytyy sanoa, että senkin hoksaaminen on yllättävän vaikeaa noin vaativan ratsun kanssa. Samalla on myös saatu vauhtia ja kaahotusta pois, sekä vähän pelivaraa askelpituuden säätelyyn. Laukka on edelleen ratsastettavuudeltaan vaikein ja vaatii paljon vielä työtä. Tällä viikolla on tarkoitus pitää pieni gramaanikuuri, ei siis kiskoa hevosta nyökkyyn piuhojen avulla, vaan käyttää niitä apuvälineenä, jotta laukkaa saisi työstettyä paremmin. Ja pyrin tottakai ratsastamaan mahdollisimman löysällä gramaanilla koko ajan. Hyppäreistä on viime aikoina melko vaihtelevat fiilikset, väliin on mahtunut niin hyviä fiiliksiä kuin itku kurkussa vääntämistäkin. Valmennuskuviot on vähän myllerryksessä vielä ja olen tällä hetkellä hieman skeptinen sen suhteen, uskallanko asettaa edes mitään tavoitteita meille mikä tietysti omalta osaltaan hankaloittaa asioita... No, on tässä onneksi aikaa vaikka kuinka!
Ollaan me käyty lisäksi jonkin verran maastossa ja mikä olisi sen ihanampaa kuin oman rakkaan suomineidon kanssa maastoilu syksyisessä metsässä tai hanattelu sänkkärillä! Tutkimusmatkailuakin ollaan jonkun verran harrastettu, eli siis vaan lähdetty maastoon kävelemään ja etsimään uusia maastoreittejä. Hektisen elämän keskellä mieli lepää, kun lähtee yksin iltakävelylle pellonreunaan tai hiekkatielle. Ihanaa vastapainoa myös sille lähes jatkuvalle hevosenomistajan stressitilalle.

Mori puolestaan on vaihtanut ruokavalionsa nappulasta kokonaan raakaruokaan omistajan menetettyä totaalisesti hermot sopivan nappulamerkin metsästyksessä. Vielä ollaan totutteluvaiheessa, mutta voisin kyllä jo nyt sanoa, että koira on iloisempi ja paremmin voivan näköinen, vaikka vatsa ajoittain reistaileekin vielä. Muuta ihmeellistä ei Morin kanssa ole juurikaan tapahtunut, rallytokoa meidän piti aloitella, mutta jätin kurssin kesken, sillä en halua maksaa siitä että kurssin vetäjä kouluttaa kurssiajalla omaa koiraansa sen sijaan, että opettaisi meitä. Toistaiseksi ollaan siis vain oltu kotosalla, välillä käyty peltolenkeillä kaverin koiruleiden kanssa, ja taas toisinaan vain kotimetsikössä haistelemassa uusia syksyn tuoksuja.


Toivottavasti teidän lukijoiden syksy on alkanut hyvissä merkeissä.
Ihania kirpeiden pakkasaamujen ja auringon täyteisiä syyspäiviä!

2013/08/17

"Voi kuinka kaunis on tuo nainen, kuka hän on ja mistä tänne saapui?"

Pari päivää olette nyt saaneet elää hämmennyksessä, että mistä oikein edellisessä päivityksessä oli kyse. On niin paljon asiaa, etten itsekään tiedä oikein mistä aloittaa. Noh, aloitetaan alusta. Koitan tiivistää tapahtumia parhaan mukaan.

Mistä kaikki - tai ainakin lähes - poni- ja heppatytöt aina haaveilee? No omasta suloisesta ponista tietenkin! Uljaasta tummanrautiaasta puoliveriorista läsipäineen ja täysmittaisine sukkineen, joka hyppää taloja ja taitaa korkean koulun liikkeet ajatuksesta. Tai hulmuharjaisesta sydäntenmurskaajaponista, joka on maailman sympaattisin ja huomionkipein pikku nassukka jota kaikki käyvät vuorollaan ihastelemassa ja kehuvat "voooi miten se on söpö!!". Niin minäkin olen aina haaveillut pienestä pitäen omasta hevosesta. Minun haaveeni oli näiden molempien yhteissumma, täydellinen real life My Little Pony.

Myytävien hevosten selailu tuli aloitettua jo monia monia vuosia sitten, kiitos internetin ihmeellisen maailman ja Hevostalli.netin markkinoiden. Muistan joskus luvanneeni itselleni, että kun täytän 18 vuotta ja saan itse päättää omista rahoistani, ostan oman hevosen. Tällöin tosin suunnittelin silloisen hoitoponini ostoa ja laskin jo rahojakin siihen, kyselin tallipaikoista jne. Jopa keskustelin ratsastuskoulun omistajan kanssa hoitoponini myymisestä. Mutta jossain vaiheessa tiemme kuitenkin erkanivat ja kasvoin itsekkäämmäksi siitä hyväntahdonajatuksesta ostaa rikkinäinen entinen tuntiponi pariksi vuodeksi eläkekotiin nauttimaan viimeisistä vuosista vihreillä laitumilla ja lumisilla pelloilla. Ehkä vielä jonain päivänä siltikin toteutan lupaukseni, aika näyttää...

Sitten kuvioihin tulikin Mädde. Mädde oli todellinen ensikosketukseni yksityishevosen hoitoon ja ylläpitoon, siihen, mitä kaikkea oikeasti hevosenomistaminen vaatii rahan lisäksi. Miten paljon asioita on huolehdittavana. Mutta myöskin miten paljon vapauksia yksityisomistuksessa olevan hevosen kanssa voi olla. Haavrilin jo silloin omasta hevosesta, mutta koska tilanne ei silloin ollut sopiva, enkä kokenut olevani valmis hevosen ostoon, päätin tutustua ja tunnustella hevosen omistajuutta vuokraamisen kautta. Mädde on ollut hieno opetusmestari siinä, millaista hevosmaailma on ratsastuskoulun ulkopuolella harrastetasolla. Mädden kanssa on ollut hienoa puuhastella ja se on ollut minulle erittäin tärkeä hevosystävä, kullanarvoinen, joka on opettanut minulle omalla tavallaan paljon nöyryyttä, kärsivällisyyttä ja ennakointia. Lisäksi Mädden avulla olen oppinut paremmin lukemaan hevosten elekieltä sekä näkemään paremmin jos kaikki ei ole hyvin.

Alkuvuodesta aloin selailemaan hevosmarkkinoita. Tein laskelmia. Luin ja opiskelin, tutkin. Pohdin millaista hevosta etsin, mitkä ominaisuudet ovat minulle tärkeimpiä. Terveys, kapasiteetti, rotu, sukupuoli, ikä. Uskaltauduin kyselemään sähköpostitse myytävistä hevosista tarkemmin. Löysin kiinnostavia yksilöitä, koin pettymyksiä kun ilmoitus ei vastannutkaan todellisuutta, turhauduin kun myyjä ei vastannutkaan viestiini. Kaikkea sitä. Huhtikuussa kävin kokeilemassa yhtä hevosta, kyvykästä sh-tammaa, jolla oli kuolaamani suku ja toivomani kilpailunäytöt. Mutta jokin siitä puuttui, jokin ei sopinut täydellisesti, kun istuin sen selässä. Kokeilin tätä tammaa kahdesti. Se oli niin lähellä täydellisyyttä, mutta silti se ei tuntunut oikealta. Tavallaan ajatus harmittaa edelleenkin. Mutta ei ole mitään järkeä ostaa lähes täydellistä, jos se täydellinen hevonen on tuolla jossain. Löysin toisenkin lähes täydellisen tapauksen, mutta tällä kertaa homma kaatui myyjän epäasialliseen käytökseen ja päätin pestä käteni koko hommasta. Lisäksi näin jälkeenpäin ajateltuna tuo hevonen olisi todennäköisesti ollut aivan liian työläs ja haastava minulle. Kolmatta lähdimme S:n kanssa katsomaan aina Pohjanmaalle asti ja kotimatkalla melkein itketti miten oltiin tehty turha reissu, kun hevonen ei ollut sitä mitä luvattiin vaikka se potentiaalinen saattoi ollakin. Jatkoin siis etsimistä, vaikken ollutkaan enää varma mitä etsiä. Mielessäni kävi myllerrys. Toisena päivänä halusin kaikkeen kykenevää kisatykkiä muusta viis, toisena aamuna heräsin taas tunteeseen, että mitä järkeä on ostaa kisahevonen, kun en kuitenkaan hevosen kanssa tee muuta kuin jolkottelen ja puskailen. Mitä järkeä on edes etsiä hevosta, kun pelkkää paskaa sataa niskaan joka kerta? Ja sama ralli jatkui jatkumistaan... Pitkitin ja pitkitin päätöstä tämän ensimmäisen tamman kanssa ja kesäkuussa meinasin jo heittää kirveen kaivoon koko homman kanssa. Vastoinkäymisiä sattui toisensa perään. Kahden täydellisen oloisen hevosen kohdalla minulle tehtiin oharit ja elämä koetteli muillakin osa-alueilla sinnikkyyttäni.

Juhannusta edeltävänä viikkona ystäväni vinkkasi minulle myytävästä tammasta, jonka oli löytänyt ja joka sopisi hyvin hakemani hevosen profiiliin. Ja niinhän se sopikin, mutten jaksanut ilahtuu että taas oli löytynyt potentiaalinen hevonen. Jokin menisi kuitenkin mönkään taas kerran. Sen kummempia odottamatta tai innostuksesta hihkumatta lähetin taas uuden sähköpostin myytävästä hevosesta. Juhannusaattona sain vastauksen sähköpostiini. Luin pitkän reportaasin hevosen käyttöhistoriasta, luonteesta ja ratsastettavuudesta kerta toisensa jälkeen ja vastattuani viestiin juhannuksen jälkeen sovimme jo koeratsastusta. Heinäkuussa kävin kokeilemassa ensimmäisen kerran tätä tyttöä. Ensisilmäyksellä mietin, että onpas se laiha. Mihinköhän oon taas itseni sotkenut. Tamma esiteltiin minulle ensin liikkeessä, jonka jälkeen pääsin itsekin selkään. Ei, se ei taitanut korkeaa koulua ja se kaahotti. Mutta se yritti. Ja se vilautteli sellaista potentiaalia, että työllä siitä voisi saada vielä vaikka mitä. Ah, ja esteillä. En muista koska viimeksi olisi tuntunut niin hyvältä ja turvalliselta hypätä täysin uuden hevosen kanssa. Kovaa se meni edelleen, mutta sehän hyppäsi! Hypyt eivät edes tuntuneet vaivalloisilta tälle ja sen kanssa koettiin heti jonkinnäköistä yhteisymmärrystä. Ratsastuksen jälkeen olin häkeltynyt ja en oikein osannut sanoa myyjälle mitään siitä, mitä päässäni pyöri. Sovimme, että nukun vielä yön yli ja ilmoittelen sitten itsestäni.

Jouduin nukkumaan pari yötä ennen kuin uskalsin laittaa myyjälle viestiä. Olin häkeltynyt ja ihmeissäni, miten onkaan mahdollista, että tämä pieni tamma tuntuikin niin hyvältä ja sopivalta kaikkien aikaisempien käänteiden jälkeen. Mielessäni pyöri skeptinen ajatus voiko innostus johtua vain siitä, ettei aikaisempien kanssa ollut sujunut ja nyt kun kerrankin jokin menee edes vähän nappiin, niin olen heti myyty. 

Jonkin ajan päästä olin samalla tallilla katsomassa tätä samaista tammaa epämääräisistä ja ahdistavista ajatuksistani huolimatta. Silittämässä sen harjaa ja naureskelemassa sille, kun se tutki mitä ihmettä sen kimpussa häärään. Tällä kertaa hypätessä meillä oli hieman ongelmia. Tiesin, että pidän hevosesta erittäin paljon ja lähdin aivan liian korkein odotuksin ratsastamaan. Vaadin meiltä molemmilta liikoja, että olisimme vielä parempia nyt kuin ensimmäisellä kerralla. Ystäväni oli myös mukanani koeratsastuksessa ja osalti myös se loi paineita. Tamma myös osoitti tällä kokeilukerralla, että siitä löytyy luonnetta kiukkuillessaan minulle ensin vesarissa ja sen jälkeen taluttaessani sitä laitumelle. Eihän se pahansisuinen ollut, kiukkusi vain kun asiat tehtiin eri tavoin kuin hän itse halusi. Kotimatkalla ajatuksista ei ottanut selkoa. Taas sovimme, että ilmoitan päätöksestäni seuraavana päivänä. 

Yönsä on vaikeaa nukkua rauhassa, jos ajatukset painaa mieltä. Mitäs jos se ei olekaan se "oikea"? Olenko mä nyt oikeasti täysin valmis tähän, mitä jos en olekaan vaikka niin luulin? Mutta kun mä haluan sen! Aamulla huonosti nukutun yön jälkeen ajatukset eivät olleet sen selkeämmät. En saanut asiaa pois mielestäni ja se oli ainoa asia mistä suostuin sinä päivänä muiden ihmisten kanssa keskustelemaan. "Heppa sitä ja heppa tätä ... Olenko vai enkö ole valmia, siinä vasta pulma ..." Mitä ikinä mieleen juolahti asiaan liittyen. Illalla kaivoin puhelimeni esiin ja hetken mietittyäni näppäilin jo viestin myyjälle... Nyt jännitys tiivistyy... TATTADADAA! Keskiviikkona 31.7.2013 klo 9:00 seisoimme ystäväni kanssa Vermon klinikan edessä odottamassa uutta toivottavasti tulevaa hevostani saapuvaksi ostotarkastukseen. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Hermosauhuille olisi ollut paikka jos toinenkin, mutta happea ei saanut vetää välissä. Mitä jos siitä nyt löytyy jotain mikä estää sen aktiivista harraste- ja kilpailukäyttöä? Mutta mitään sellaista ei löytynyt. Hieman toispuoleisuutta lihaksistossa. Pitkähköt kaviot, joissa lyhyenläntä kanta, jonka vuoksi jalan asento rasittaa niveliä "turhaan". Taivutuksissa pientä sanomista, mutta kuvista ei löytynyt mitään. Oikeassa takasessa juuri ja juuri havaittavaa kulumaa. Mikään ei estä hevosen käyttöä aktiivisessa harraste- ja kilpailukäytössä! Huh! Ensimmäinen hetki, kun hengitin koko kolmen tunnin aikana. Kävelin ulos ja tuijotin klinikan pihaa. Hengitin. Enää puuttui muutaman hassun paperin täyttö ja se olisi siinä. Minun ikioma ensimmäinen oma hevoseni. Oikeasti, onko tämä edes totta! Nipistin itseäni. Auts!! En ole unessa...

Ja niin, 31.7.2013 perheeseeni muutti uusi nelijalkainen rakkaus 



M.H. Amos


"Halla"
(ent. Reeta)
s. 28.6.2003
suomenhevonen
tamma
I: Jaanen Suikku
E: M.H. Hely
Kasv: Matti Harju


2013/08/01

<3

2013/05/20

Tää ei mee ku Strömsössä

Viime viikko ei hevosharrastuksen osalta mennyt ollenkaan nappiin. Alkuviikko oli vielä ihan okei, mutta loppuviikko...

Lauantaina tunnilla Mädde kaatui koko tunnin ajan oikealle ja oli vahva edestä. Saatiin työstettyä tyttö vähän kevyemmäksi edestä, mutta edelleen se oli vino kuin mikäkin. Mädde liikkui hyvin eteen, mutta puski jatkuvasti kaarteissa lapaa ulos kierroksesta ja mun avuista riippumatta. Ihan kuin mun avuilla ei olisi ollut mitään väliä. Ja viime päivät kun olen vain yrittänyt saada sitä pitämään lavat ruodussa ja säädellyt tarkemmin sekä lapojen ja jalkojen liikkeitä. Mädde tuntui kentällä koko viikon siltä, ettei se liikkunut kunnolla eteen. Kuvissa (ei tämän postauksen kuvissa kuitenkaan niin mallikkaasti) ja ulkopuolisten silmin katsottuna se kuitenkin liikkui hyvin eteen ja käytti itseään läpi selän, mutta miksei se liike tuntunut miltään selässä? Mun oma istunta näytti ja tuntui kamalalta, en päässyt liikkeeseen mukaan yhtään niin hyvin kuin yleensä. Lisäyksetkään ei onnistuneet ollenkaan niin kuin toivoin, sillä ensimmäiset lisäykset meni tapellessa askeleen pidentämisestä. Yritin itse aivan liikaa ja kun lopuksi saatiin mut rauhoittumaan ja rentoutumaan, ei peräänannosta saatika ryhdikkäästä muodosta ollut enää tietoakaan. Lopputunnista tuntui että Mäds juoksi vain pää pystyssä (ja kieli pitkänä) taipumatta tai antamatta periksi mistään ja yrittäessäni taivuttaa sitä sain opettajalta kiellon taivutella hevosta. Jospa nää kaikki viat vaan onkin sitä, että puskin Mäddeä koko tunnin eteen koska en osannut tuntea sen liikettä kunnolla selästä ja sen takia se puski lavat edellä minne sattuu enkä itsekään päässyt liikkeen mukaan ja sitten dominoreaktiona karkasi koko juttu käsistä. Äh! Tunnin jälkeen jäi hirveä luovuttajafiilis ja mitätön olo.


... Mitä jos vika on vain minussa?

Sunnuntaina ei ollut fiilistä yrittää ratsastaa kunnolla, sillä olin niin pettynyt omaan suoritukseeni. Päädyin testaamaan Mädden kyydissä oloa ilman satulaa. Voin näin iloksenne ilmoittaa, etten tee sitä enää ikinä! Puolen tunnin hömpöttelyn jälkeen perse oli niin kipeä, etten päässyt edes kävelemään kunnolla kentän reunalle. Mäddekin oli aluksi ihan ihmeissään, mitä mä teen sen selässä ilman satulaa ja miksen mä pysy paikoillani niin hyvin kuin satulan kanssa, mutta kyllä se sitten parin ravi- ja laukkapätkän jälkeen rentoutui niin, että välistä meno näytti tai pikemminkin tuntui ihan siedettävältäkin. Keskityin vain kyydissä pysymiseen ja siihen, että liikutaan eteenpäin ja tyttö tuntuikin paljon fiksummalta, eikä puskenut niin paljoa oikealle tai kadottanut lapojaan.

Humppailun jälkeen käytiin vesipesulla ja syömässä vihreetä. Mädde on selvästi oppinut, että kun pistetään kunnon riimu päähän (eikä meidän normaalissa käytössä olevaa "Caius"-riimua, joka toimittaa lähinnä henkisen riimun virkaa hevoselle. Kyllä venenarusta tehty riimu on huippuluokkaa!) naruineen päivineen ja lähdetään pois tallin pihasta, niin aivan varmana mennään syömään. Ja eihän tyttö meinannut pysyä lapasessa sen vuoksi, kun oli niin kamala kiire syömään, ettei ruoka vain lopu kesken!

Sunnuntain ilman satulaa-kuvista kiitokset Veeralle!




2013/05/14

Löytyy syytä hymyilylle, vaimon kaa vaik kävelylle

Kirjoittamisen aloittaminen tuntuu todella vaikealta näin pitkän ajan jälkeen. Pyörittelen sormia näppäimistöllä ja etsin sanoja. Aina kun saan yhdenkin lauseen aikaiseksi, niin pyyhin sen pois, sillä se kuulostaa tyhmältä ja aloitan taas alusta. Mikä siinä on, etten osaa päivitellä tänne säännöllisesti? Ehkä musta ei ikinä tule tarpeeksi säännöllistä minkään muun kuin työaikojen kanssa... Mutta missä kaikki te lukijat olette? Postausideoitakaan ei tullut kuin Sannalta (kiitos Sannalle ja lupaan toteuttaa postaustoiveesi asap!), mikä vähän harmittaa, sillä olisi ollut kiva kuulla minkälaisia postauksia te haluaisitte jatkossa lukea.
Olen koko hiljaiselon ajan taas miettinyt sitä, että pitäisikö vain unohtaa tämä bloggaaminen kokonaan. Huomaisiko kukaan edes jos en vain enää päivittäisikään tänne mitään? Jäisinkö mä itse salaa kaipaamaan tätä henkireikää, jonne voi purkaa ajatuksiaan tai tulla hehkuttamaan onnistumisista? Toisaalta mua kutkuttaisi niin paljon kertoa teille kaikille siitä mitä on oikein tapahtunut ja toivottavasti vielä tapahtumassa. Mutta joku mörrimöykky mun päässäni muistuttelee mua, ettei ehkä vielä kannattaisi, ettei tieto leviä vääriin korviin ja aiheuta ongelmia.

Sen verran ehkä voi paljastaa, että kevät on tosiaan tullut myös meille ja uudet tuulet puhaltaa myös hevosharrastuksessani. Mitään muutoksia ei toistaiseksi vielä ole ja Mädden kanssa puuhastellaan edelleen. Tällä hetkellä tavoitteena on kerätä takaisin lihaksia ja mahaa, mitkä katosivat talven saikkuilun vuoksi. Harmi, ettei mulla ole hevosesta kuvia ennen ja jälkeen ontumisten, että voisitte tekin nähdä muutoksen. On ihan hullua miten nopeasti ne lihakset tuolta tammalta hävisivät ja kun sitä vertaa siihen miten paljon taas joutuu tekemään töitä niiden takaisin palauttamiseen... Huhhuh! Nyt olisi tärkeää vain tehdä selvä treenisuunnitelma ja lihashuoltoohjeistus, että Mäds saataisiin taas vähintään samaan kuntoon kuin ennen lihas- (ja maha-)katoa ilman, että aiheutetaan hevoselle lisää hallaa.

Kesää ja koirakavereita odotellessa
Morin kanssa ollaan nautittu keväästä pitkillä lenkeillä ja koirapuistossa. Morilla oli tänään rokotus ja noh, ei se nyt ihan niin kuin elokuvissa mennyt. Alkuun Mori oli todella reipas, mutta kun eläinlääkäri alkoi käsittelemään Moria, ei homma ollutkaan enää laisinkaan kivaa... Sitten alkoi murina, huuto ja hampaiden louskutus. Eläinlääkäri pyysi tässä välissä S:n pitämään Morista kiinni, jotta rokote saataisiin annettua ilman tappelemista ja ymmärrän kyllä. Itse tyhmänä jännitin Morin rektiota elliin ja niinhän siinä sitten kävi, että kun olin itse epävarma, se välittyi Moriin ja Mori koki tilanteen uhkaavaksi, jolloin päätti puolustaa itseään ja/tai mua. Onneksi saatiin rokote laitettua ilman isompia ongelmia S:n avulla ja rokotteen jälkeen harjoiteltiin vielä vähän eläinlääkärissä oloa mun kanssani niin, ettei Mori ärhennellyt ellille vaikka mä olin vieressä. Hyvin meni ja lopuksi Mori uskaltautui tutkimaan paikkoja omin päin. On mulla hieno jääräpää! :)